Koko hyvinvointiyhteiskunnan ajan suomalaisia on jakanut kahtia laman vaikutukset työllisiin ja työttömiin sekä siihen, kumpaan ryhmään henkilö itse kuuluu. Yhteiskunta on kuitenkin pystynyt tasoittamaan työttömyydestä syntyviä ongelmia, sillä enimmän osan ajasta työttömyys on osattu pitää kohtalaisen alhaalla. Suomalainen köyhyys on kuitenkin inhimillistä, kansainvälisesti vertailtuna suomalaiset köyhät voivat kohtuullisen hyvin.
Hyvinvoinnin kohtuulliseen jakautumiseen kuviteltiin monen puolesta vain pieniä häiriötekijöitä viimeisimmän laman vaikutuksesta. Näin olisi voinut parhaimmillaan käydäkin. Taantuman jälkeen kuitenkin kansan kahtiajako näkyy edelleen syvänä. Laman jälkeen jako perustuu yhä enemmän muuhunkin kuin siihen, missä työskentelet. Suomalainen hyvinvointi on perustunut pitkälti yksityisen sektorin vahvaan kasvuun sekä voimakkaaseen julkiseen sektoriin. Yrityksien kasvaessa entistä tehokkaammin, ne ovat luoneet myös runsaasti työpaikkoja. Tästä on saatu riittävät määrät verotuloja hoitamaan niitä yhteiskunnan jäseniä, jotka sijaitsevat tuotantokoneiston ulkopuolella. Voimakas poliittinen enemmistö on myös vaatinut, että verovaroilla estettäisiin syvä kahtiajako kansan välillä joka on nähtävillä suurimmassa osassa maailmaa.
Nyt samat hyvinvointiin perustuvat tekijät ovat kuitenkin alkaneet rappeutua. Ensimmäisenä voidaan mainita tuottavuuden hidastuminen. Moniin ennusteisiin nojatessa, kasvun hitaus tulisi olemaan vielä pitkälle jatkuva prosessi. Lisäksi työn määrä on vähentynyt huomattavasti, työikäisten vähetessä ainakin seuraavan 20 vuoden ajan. Näistä johtuen talouskasvu tulee pysymään melkoisen alhaalla, ottamatta huomioon tiettyjä yksittäisiä vuosia. Hyvinvointia tasannut julkinen sektori on siis alkanut heikentymään. Julkinen sektori koki suurimman kolauksensa, kun valtio velkaantui pehmittääkseen laman suurimpia iskuja. Taantuman loputtua, tilanne tulee hetkeksi helpottumaan. Julkista sektoria kuitenkin kalvaa väestön ikääntyminen, yhä suurempi osa ihmisistä on syrjäytynyt työelämästä ulos ja samalla kuormittavat sosiaali- ja terveyshoitoamme.
Terveysjärjestelmäämme rasittaa silti vahvemmin myös se, että niin kutsutut hyvinvointisairaudet lisääntyvät, vaikka hyvinvointiyhteiskunta alkaisikin rapistua. Tästä syystä kunnat ja valtio tulevat ottelemaan talousongelmissaan vielä pitkän aikaa. On mahdollista, että näistä seuraa kolmas isku hyvinvointimme tasaiselle jakautumiselle. Jos poliittinen tuki hyvinvointimme tasaamiselle heikkenee, alkaa yhteiskuntamme perusarvot muuttumaan suurellakin vauhdilla. Lama, vaikka useasti toisin väitetään, ei välttämättä yhdistä kansaa, vaan todennäköisesti lisää itsekkyyttä. Yhä useampi tästä eteenpäin johtaa itsensä kysymykseen, miksi juuri hänen pitäisi kustantaa toisten hyvinvointi. Näissä puitteissa päättäjät saavat kansan siunauksen erilaisten tulojakoa tasaavien rakenteiden heikentämiseen. Kansan mielipiteellä ei kuitenkaan välttämättä ole merkitystä päätöksen kannalta, sillä näitä asioita joudutaan valtion puolesta heikentämään joka tapauksessa.
Hyvinvoinnin aiempaa epätasaisempi jakautuminen tulee lisäämään matalapalkkatöitä sekä myös pimeää työtä, jonka määrä on kasvanut ilmeisesti jo nyt merkittävästi. Samalla maahan virtaa entistä enemmän ulkomaalaisia sekä työtä tekemään että muuten vain. Näin tulemme tilanteeseen, jossa työpaikka on vain yksi hyvinvoinnin jakaja. Jatkossa yhä useammat ihmiset joutuvat hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolelle siksi, että jäävät eläkkeelle, sairastuvat tai tekevät työtä, josta tulevalla palkalla ei elä.
Silloin riidellään entistä enemmän muun muassa siitä, mikä on kohtuullinen eläke, millaisia sairauksia yhteiskunnan pitää hoitaa ja kuinka pitkään työttömille maksetaan työttömyysturvaa. Myös eri kansallisuuksien väliset taistelut tulevat lisääntymään. Jotkut saattavat pitää edellä kuvattua kehitystä jopa toivottavana. Hyvää siinä onkin ainakin se, että ihmiset eivät voi heittäytyä automaattisesti yhteiskunnan hoidettavaksi. Yritteliäisyys tulee lisääntymään ja ihmiset joutuvat ottamaan entistä enemmän vastuuta itsestään. Silti on realistista uskoa, että kehitys tulee tuomaan enemmän ongelmia kuin iloa. Suomen kansainvälinen kilpailukyky tuskin paranee sillä, että sisäiset riidat, rikollisuus ja syrjäytyneisyys lisääntyvät.
